Olin ilmoittautunut HCR:lle jo lähes vuotta aikaisemmin. Silloiset ePassi-rahat piti saada kulutettua ja idea mukavasta massatapahtumasta kauniissa pääkaupungissamme tuntui loistavalta ajatukselta. Olen juossut HCR:n tätä ennen viidesti. Ja joka kerta koen saman ”rakastan – en rakasta” -ilmiön.
Kaipaan massatapahtumalta säihkettä ja buustia. Sitä, että tunnen kuuluvani tähän 17 000 ihmisen joukkoon, joka on innoissaan saman kilpailun äärellä. Pidän siitä, että musiikki pauhaa ja adrenaliini kohisee korvissa. Ja aina jotenkin petyn.
Puolimaraton on kiva juosta ryhmässä. Siinä HCR onnistuu. Yksin ei tarvitse matkaa taittaa. Välillä ahtaimmissa paikoissa meitä on jopa hetkelliseksi ruuhkaksi asti, mutta se kuuluu asiaan. Starttasihan nytkin omassa lähdössäni 8 000 juoksijaa.
Vaikka HCR:n sivuilla luvataan ennätyksiä rikkovaa tasaista reittiä sekä kannustusta enemmän kuin koskaan, ei se riitä. Vaikka reitti on merenrantaa paljon kaarrellessaan kaunis, ei sen suhteellisen pitkät hiekkaosuudet ja puusillat siivitä kaikkia ennätyksiin. Toki, ennätyksiä voi tehdä millä tahansa reitillä, jos vain harjoittelee.
Maaliin tullessa kaikkia voisi hehkuttaa ja fanfaarit soida. Eikä yhtään haittaisi, että kisahypetys jatkuisi myös maaliin tulon jälkeen. Nyt maaliin pystyi tulemaan kisakatsomossa olleiden huomaamatta ja kisahuuma oli nopeasti ohi.
Itselle kisasta jäi tänään kaksijakoinen fiilis. Vaikka ehdin kisapaikalle ajoissa, meni valtaosa ajasta bajamaja-jonossa (jossa ei ollut enää paperia), ja mistä kiiruhdin suoraan omaan lähtöön. Intoa puhkuvat juontajat huutelivat samat kuulutukset, kun kaikille edeltäville lähdöille ja cha cha cha siivitti meidät matkaan.
Ensimmäisellä hiekkaosuudella, siinä jossain kuuden kilometrin kohdalla, kivenmuru singahti jalkaan. Hokat, joilla olin juossut kevään lenkit, tuntuivat väärältä valinnalta. Onneksi lippis suojasi paahteelta, ja päälle olin valikoinut muutenkin mahdollisimman pientä ja kevyttä.
Juomapisteitä onneksi matkalla riitti. Ilman niitä lopputulos olisi tänään ollut toinen. Kuuman sään takia pyrin tekemään hieman maltillisemman juoksun. Olin tyytyväinen, kun puolivälin jälkeen ja loppuun riittävästi valikoituneista mäistä huolimatta juoksusta tuli tasainen, vaikka omasta ennätyksestä reippaasti jäinkin.
Kolmikymppisiään juhliva HCR voisi vielä entisestään kasvattaa profiiliaan tapahtumana, jossa sykettä virtaa. Vaikka on ihan kiva kuulla viisi kertaa matkan aikana Käärijän cha cha cha, ja nähdä vilaus juoksijoita viihdyttävistä tanssijoista, kansainvälisen mittapuun mukainen rytmi yhä puuttuu. Soisihan sen syttyvän maamme suurimmalle juoksutapahtumalle, cha cha cha!
The Running Trio - Juoksusiskot 