Viime viikolla pitkis tuntui rankalta. Oli ollut tarkoitus juosta 16 mailia (25,75 km), lopulta juoksin vain vähän reilun puolimaratonin. Texasiin on tullut jo kevät, lämpötila oli siis juoksun lopulla lähellä kolmeakymmentä astetta. Askel painoi ja kylkeen pisti, koska olin nerokkaasti päättänyt kokeilla, voinko korvata yhden geelin banaaninpuolikkaalla. En voi. Viimeisen mailin ajan juoksin 150 metriä ja kävelin saman verran, jotta pääsin takaisin parkkipaikalla odottavalle autolle.
Mietin vastikään kuuntelemaani juoksupodcastia, jossa oli puhuttu mielen treenaamisesta. Siinä sanottiin, että vaikeat juoksut valmentavat mieltä maratonille. Pitäisi kehittää oma mantra, pohdin. Tai miettiä, kenen ihmisen kunniaksi kunkin mailin juoksen. Amerikkalaiset puhuvat aika paljon mielenhallinnan keinoista pitkänmatkanjuoksussa; sisu ei täällä ole niin tuttu käsite.
Tänään kun oli taas pitkispäivä, juoksin sen 16 mailia. Tavoitteeni oli, että tällä kerralla juoksu menee rennon mukavasti: hymyilen, otan kuvia, juoksen hitaasti. Neljääntoista mailiin pääsin tällä metodilla ihan näppärästi, loppu oli sitten raastavaa juoksua porottavan auringon alla. Kun lämpötila nousee, sykekin nousee, sille ei mitään mahda. Aivot yrittivät vakuuttaa, että kyllä nyt kannattaa lopettaa. Minä koetin keksiä niille muuta ajateltavaa. Juoksupodcastissa olivat sanoneet, että aivot aloittavat tämän siinä vaiheessa, kun voimia oikeasti on jäljellä vielä ainakin 40 %.
Samassa podcastissa oli puhuttu hitaasti aloittamisen tärkeydestä. ”Jos kuvittelet meneväsi hitaasti ensimmäisen kolmen mailin aikana, mene hitaammin”, oli valmentaja vakuuttanut. Noudatin tänään tätä ohjetta ja olin todella tyytyväinen. Olin myös juuri lukenut artikkelin hitaista ja nopeista lihassoluista ja oppinut, että vain hitaasti juoksemalla kasvatan ja treenaan niitä hitaita. Ne kun ovat ne, jotka vievät perille.
Siitäkin on kuulemma apua, jos puhuu itselleen ääneen kuin toiselle ihmiselle. Aivot kuvittelevat saavansa ohjeita tai kannustusta joltain ulkopuoliselta, väitti joku urheilupsykologi. Ensimmäinen äidinkieleni oli Pohjois-Karjalassa puhuttava savon murteen muoto. (Kyllä, se on kielitieteellisesti savoa.) Jossain kuudennen mailin kieppeillä sisäinen savolaiseni pulpahti suureksi yllätyksekseni pintaan ja alkoi antaa ohjeita: ”Elä sinä tyttö hötkyile!” Olin nimittäin yrittänyt kiristää tahtia, kun meno tuntui hyvältä.
Kun peninkulman säteellä ei näkynyt muita kuin autoilevia ihmisiä, minä sitten jatkoin itselleni ääneen palpattamista: ”Hittaasti, hittaasti, ne hittaat vie perille!” Sitten eräässä mäessä tietysti takaa paukahti huomattavan hämmästynyt pyöräilijä juuri, kun pontevasti ja jälleen ääneen päättelin, että on kävelyn paikka, koska ”näihin mäkilöihin en tännään ihtiäni tapata”. Pyöräilijä toivotteli hyvää huomenta ja kiristi vauhtia. Niinhän ne sanovat, että vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä.
Treenin varrella päänseutu on tarjonnut toisenkin pähkinän purtavaksi – nimittäin hiukset. Vapaina ollessaan pitkät hiukseni yltävät alaselkään, ja juoksun ajaksi niille on tehtävä jotakin. Olen kokeillut jos jonkinlaisia ratkaisuja.
Korkea ponnari on hauska ratkaisu lyhyille lenkeille. Hiukset liehuvat kivasti ja sipaisevat tuon tuosta keveästi olkapäitä. Pidemmällä matkalla hiusten ja liikkeen paino alkaa valuttaa ponnaria pikku hiljaa alemmas, hiukset menevät tuhannen takkuun ja kevyestä sipaisusta tulee jokaisella askeleella toistuva ohuen ruoskan viiltävä isku.
Yksi letti takana korjaa takkuuntumisongelman, mutta on näin pitkillä hiuksilla aivan liian raskas. Painava, paksu letti hakkaa yläselkää ja hartioita askelten tahdissa. Kaksi lettiä sen sijaan toimii aika kivasti, näyttää vain ehkä hassulta ikäiselläni naisella. Toimiva – joskin kirjaimellisesti takakireä – ratkaisu on moninkertainen nuttura, jossa hiukset ensin sitaistaan ponnarille, sidotaan letille ja kierretään nutturalle, joka lopulta kiinnitetään parilla kolmella pampulalla.
Yhdellä pitkiksellä keksin ehkä tähänastisista luovimman ratkaisun. Pujotin alhaalle punotun letin lippalakin alta sen taka-aukon lävitse ja uudestaan alas letin itsensä läpi. Solmu piti ja koko hässäkkä tuntui ylettömän mukavalta – mitä nyt ehkä jonkun lettinarun kaipaisi vielä varmuutta ja pysyvyyttä antamaan.
Viimeinen päänvaiva viime viikkoina on ollut nestetytys. Ilmojen lämmettyä pieni juoksuvesipulloni ei enää riitä pitkiksille. Tähän mennessä on kokeiltu kolmea keinoa. Ensimmäisellä kerralla mieheni toi minulle puolimatkaan uuden vesipullon. Älyttömän näppärä konsti, ainakin kaikkina niinä lauantai-aamuina, joina hän ehdottomasti haluaa olla hereillä aamukuudelta ja kiikuttaa vesipulloa jonnekin tienposkeen seitsemältä. Toisen kerran ajoin juoksureitin keskivälille autolla. Juoksin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen ja autolle osuessani täytin pulloa. Koetan aika paljon käyttää näitä edestakaisin-reittejä, koska sellainenhan maratoninikin on. Mielen treenausta sekin.
Tämän päivän lenkillä olisin mieluusti täyttänyt vesipulloni erään puiston huoltorakennuksessa, josta normaalisti saa suodatettua vettä. Raakaa hanavettähän eivät täällä useimmatkaan juo, siinä on jäämiä vaikka ja mistä. Nyt se puiston suodatinlaite vain on ollut talvimyrskyn jälkeen poissa käytöstä / rikki jo yli kuukauden. Onneksi olin tästä tietoinen ja varasuunnitelmana olin napannut mukaan pankkikortin, ja kävinkin sitten matkan varrella huoltoasemalta ostamassa vettä. Sattumalta myyjä oli itsekin juoksija ja alkoi rupatella: kuinkas pitkä matka on tänään, monesko maratoni suunnitteilla. ”Voi kulta, ei sinun pitäisi puhua sellaisille hulluille”, naureskeli puoliso kotona, kun kerroin hauskasta sattumasta. Vieressä kuunnellut lapsi pohti, että miten niin, puhuithan sinä juuri itsekin äidille. Jep, jep. Hullun hommaahan tämä kestävyysjuoksu jossain määrin kyllä on! 🙂
The Running Trio - Juoksusiskot 