Hyvinvointi, juoksu, mieli

Juoksu mielenterveyden ja hyvinvoinnin tukena

Luen Bessen van der Kolk -nimisen psykiatrin kirjoittamaa teosta The Body Keeps the Score: Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Van der Kolk on psykiatrian professori, lääketieteen tohtori ja Massachusettsissa sijaitsevan Trauma Centerin johtaja. Hän on tutkinut trauman vaikutusta ihmismieleen ja -kehoon koko uransa ajan.

Tunnustan, etten ole ehtinyt teoksessa vielä edes puoleenväliin. Koin kuitenkin jo yhden suuren ahaa-elämyksen, kun kirjassa kerrottiin serotoniinista. Mutta ensin siis sananen traumasta ja kehosta. Van der Kolk puhuu traumaattisista kokemuksista – esimerkiksi sodan kokeneista veteraaneista, 9/11:n aikaan torneissa olleista, pahasta kolarista selvinneistä, ihmisistä jotka ovat menettäneet läheisen äkillisesti tai väkivaltaisesti, joutuneet jättämään kotinsa, kokeneet väkivaltaa muodossa tai toisessa, tulleet vakavasti koulukiusatuiksi tai eläneet perheessä, jossa päihteet ovat olleet arkipäivää.

Tiedetään, että trauma voi myös kulkea perheessä sukupolvien yli. Traumatisoituneiden ihmisten kasvattamat lapset voivat oirehtia ilman, että itse ovat kokeneet alkuperäistä traumaa. Trauma voi myös elää yhteisössä ja yhteiskunnassa, mikäli se on koettu laajalti. Tällaisia yhteisöllisiä traumoja voivat tuottaa esimerkiksi ankara lama, nälänhätä, sota – tai pandemia. Koska Suomi on historiallisessa mittakaavassa suhteellisen vastikään ollut sodassa ja ankarassa lamassa vielä tuoreemmin, monet meistä ovat traumaa muodossa tai toisessa kantaneiden ihmisten kasvattamia. Yhteiskunnallinen traumaattinen oireilu saattaa näkyä kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat hyvien kokemusten seurauksena.

Kuinka tästä siis päästään juoksuun ja urheiluun? Van der Kolk kertoo, että traumatisoituneella ihmisellä aivojen kemiallinen balanssi ei traumaattisen kokemuksen jälkeen palaudu ennalleen ilman apua. Me kaikki koemme joskus jotakin, joka käynnistää meissä alkukantaisen pakene tai taistele -vasteen. Pakenemme tai taistelemme, tilanne menee ohi ja kemiallinen balanssi paraa perustasolle. Toipuminen on sitä helpompaa, mitä aktiivisempi rooli meillä on ollut tilanteen aikana. Jos olemme olleet aktiivisia toimijoita ja päässeet esimerkiksi juoksemaan turvaan, meillä on ollut ainakin jossain määrin mahdollisuus suojella itseämme ja vaikuttaa siihen, kuinka tilanne päättyy.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet, sairaalassa pitkään letkuissa kiinni olleet, perheessä lähisuhdeväkivaltaa lapsena todistaneet ovat esimerkkejä ihmisistä, joiden trauman syntyyn liittyy syvä avuttomuuden kokemus. Van der Kolk kertoo eläinkokeista, joissa häkissä sähköiskuja toistuvasti saaneet eläimet lopulta alistuivat kohtaloonsa niin, etteivät enää edes yrittäneet paeta, kun häkkien ovet avattiin. Ne olivat menettäneet kyvyn toivoa tai kuvitella mitään parempaa.

Jos siis traumaattinen tilanne on toistuva, siihen liittyy avuttomuuden tunnetta ja etenkin ellei uhkaa voi mitenkään välttää, ihmisenkin aivot lopulta jumittuvat tilaan, jossa hetkittäiseksi tarkoitettu kemiallinen vaarahälytys jää pysyvästi päälle. Ihminen alkaa tulkita tilanteita trauman läpi ja nähdä vaaraa siellä, missä sitä ei ole. Erilaiset tilanteet ja mielleyhtymät tuovat traumaattiset kokemukset jälleen pintaan tuskallisen elävästi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa varmaan jokainen tuntee ainakin yhden sotaveteraanin, joka ei kestä itsenäisyyspäivän juhlintaa, koska ilotulitusrakettien äänet saavat heidät primitiivisen kauhun valtaan.

Kun aivojen kemiallinen balanssi muuttuu pysyvästi, ihminen alkaa oireilla. Meistä tulee levottomia, ahdistuneita, pelokkaita, kontrollihakuisia, masentuneita, raivokkaita tai arvaamattomia. Muisti ja oppimiskyky heikkenevät, nukkumisesta tulee hankalaa, suhde syömiseen voi häiriintyä ja niin edelleen. Muutamia tieteellisesti todetuista fyysisistä seurauksista ovat Van der Kolkin mukaan ensinnäkin se, että aivojen etulohkon toiminta kärsii. Tämä on se aivojen alue, joka auttaa meitä tulkitsemaan hienovaraista tietoa sosiaalisissa tilanteissa ja toimimaan niissä oikein. Toinen mitattavissa oleva seuraus on se, että serotoniinitasot jäävät pysyvästi normaalia matalammalle tasolle.

Lamppu syttyi päässäni: hei aerobinen urheilu tuottaa serotoniinia!

Aloin tutkiskella Internetin tietovarantoa ja löysin pian artikkeleita, joissa kerrottiin säännöllisen juoksun – ja kävelyn, uinnin, pyöräilyn, tanssin ja jopa joogan – todellakin auttavan traumaperäisten ongelmien hoidossa, jopa niinkin vakavien ja kokonaisvaltaisten ongelmien kuin PTSD. Ei pelkästään serotoniini, vaan myös muut hormonit näyttävät osallistuvan kokonaisvaltaiseen neurobiologiseen prosessiin. Urheillessa stressiin liittyvät adrenaliinitasot laskevat, mielihyvään linkittyvät endorfiinitasot kohoavat ja niin edelleen. Van der Kolk toteaa, että myös liikunnallisen aktiviteetin tuoma tietoinen kokemus kohentuneesta oman kehon hallinnasta parantaa ihmisen mielikuvaa itsestään pystyvänä ja aktiivisena toimijana – vs. passiivisena kärsijänä, jolla ei ole toivoa eikä vaihtoehtoja. Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat tällaisten hyvien kokemusten seurauksena!

Ongelmiaan ei voi juosta karkuun, vaikka juoksijoiden usein niin väitetään tekevän, eikä urheilun pidä ajatella korvaavan lääketieteen ja mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaa hoitoa. Neurobiologian valossa näyttää kuitenkin selvältä, että aerobinen urheilu voi olla luonnollinen ja lempeä keino tukea kehon kemiallista tasapainoa sekä edistää mielen hyvinvointia. Vähintäänkin nämä tieteelliset havainnot todistavat todeksi sen, minkä niin moni meistä kestävyysurheilijoista jo valmiiksi omien kokemusten pohjalta tietääkin: me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme. ”Sinä olet tänään ärsyttävän levoton, menepä juoksemaan”, sanoo mieheni minulle toisinaan tietäen, että tulen onnellisempana ja rauhallisempana takaisin.

Me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme.

Samalla tavoin puran urheiluun myös poikkeuksellisen raskaat työpäivät ja satunnaiset surut – sekä hormonaalisen kierron mukanaan tuomat mielialanvaihtelut. Osalla meistä naisista PMS-oireet ovat niin hankalia, että ne vaikeuttavat normaalia elämää. Itse olen nuoresta pitäen kuulunut tähän joukkoon. Olen vuosikymmenien jälkeen oppinut ymmärtämään, että niinä muutamana päivänä kuusta, joina aivan kaikki työkaverit ärsyttävät ja jokaikinen uutisartikkeli itkettää, maailma ei ole yhtäkkisesti mennyt rikki. Ymmärrys siitä, että olen taas hormonieni vallassa auttaa, ja samoin auttaa liikunta. Yhdysvalloissa gynekologien liitto (The American College of Obstetricians and Gynecologists) kehottaakin naisia harrastamaan aerobista liikuntaa kolmekymmentä minuuttia päivittäin, sillä tämän on todettu tasoittavan PMS-oireilua kohentamalla paitsi jälleen serotoniinin myös tryptofaanin tasoja.

Lukion psykologian tunneilla aikoinaan opeteltiin, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tätä nykyä tieteen keinoin päästään jo tutkiskelemaan varsin pikkutarkalla tasolla, kuinka nämä prosessit oikein toimivat. Ehkäpä äly- ja urheilukellot tulevaisuudessa osaavat kertoa meille, että serotoniinimme ja adrenaliinimme hyötyisivät nyt puolen tunnin happihyppelystä. Sellaista maailmaa odotellessa auttaa kun tietää, että fyysisen kunnon hyvä hoito aivan oikeasti hyödyttää myös ihmisen psykologista ja sosiaalista aluetta, eikä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen koskaan ole muilta pois. Lenkille siis, ja kohti hyvävointista päivää!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s