juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Moikataanko?

Helsingin Sanomissa (25.3.) kirjoiteltiin siitä, kuinka helsinkiläinen lenkkeilijä päätti ryhtyä morjestamaan kaikkia vastaantulijoita totuttuaan moiseen tapaan Yhdysvaltojen länsirannikolla matkaillessaan. Sosiaalisen kokeilun tulokset olivat vaihtelevia, jotkut vastasivat tervehdykseen, toiset katsoivat kuin kajahtanutta.

Artikkelista virisi välittömästi keskustelua sosiaalisen median juoksupalstoilla, ja sielläkin mielipiteet vaihtelivat. Joku kaipasikin lenkillä hiljaisuutta ja rauhaa, toisen mielestä moin sanominen ei sitä rauhaa pahasti rikkonut. Puhuttiin käytöstavoista ja toisten huomioimisesta. Monet olivat retkillään tehneet sosiokulttuurisia havaintoja siitä, kuinka moikkailu oli erilaista pienillä ja suurilla paikkakunnilla, vilkkailla retkialueilla ja kauempana erämaassa sekä lajin vaihtuessa pyöräilyyn, veneilyyn tai melontaan. Jotkut olivat saaneet ikäviä, loukkaavia ja törkeitäkin vastauksia, mutta useimmiten tervehtinyttä tervehdittiin ystävällisesti takaisin.

Moooiii! Anna hali!!

Ikävää rikkoa myytti, mutta totuus on, etteivät USAssakaan kaikki toisiaan tervehdi. Huomattavasti yleisempää se toki on kuin Suomessa ja kuuluu hyviin käytöstapoihin. Suomessa se, joka antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa, käyttäytyy hyvin. USAssa toiselle osoitetaan ystävällisellä tervehdyksellä, ettei minusta ole sinulle vaaraa. Se, joka ei rupattele tai edes tervehdi, on epäystävällinen, juntti tai arvaamaton. Lapsia opetetaan tervehtimään toisia siitä alkaen, kun nämä ovat vasta pienen pieniä vauvoja eivätkä mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän käsiään heilutellaan.

Kun muutimme Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle, tervehdyskulttuuriin oli totuttava. Naapurit sanovat moi ja heille sanotaan moi. Tiettyyn maahanmuuttajaryhmään kuuluvat ihmiset eivät tyypillisesti vastaa – luultavasti tapa ei kuulu heidän lähtökulttuuriinsa -, minkä seurauksena koko maahanmuuttajaryhmää pidetään töykeinä ihmisinä. Työkavereita tervehditään mennen tullen, vaikka monta kertaa päivässä. Eikä riitä ”hi”, vaan pitää kysyä myös ”how are you”, ja siihen kuuluu aina vastata ”good” tai ellei silminnähden ole hyvä päivä, niin sitten ”fine” tai asteikon alimpana ”okay”. Vastauksen pitää aina olla jokin näistä, koska kuulumisten kyseleminen ei ole aito kysymys.

Eräänä talvena äitini tuli meille Suomesta vierailulle. Äiti on ahkera kävelijä ja lähti usein lenkille aamulla, kun me lähdimme töihin. Eräänä päivänä hän selosti tohkeissaan, että joku täysin tuntematon naapuri oli häntä siellä Kalifornian kadulla tervehtinyt. Koetin selittää, että niin ne tekevät, hymyilet vain ja sanot vain hello takaisin. Seuraavana päivänä tarina jatkui sillä, että äiti oli jo kaukaa nähnyt saman naapurin taas kävelylenkillään ja varmuuden vuoksi vaihtanut kadunpuolta, jottei tuntematon ihminen taas olisi intoutunut hänelle juttelemaan. Kauhistellen äiti sitten totesi, ettei sekään ollut auttanut. ”Sehän vaan huuteli hyvää huomenta sieltä toiselta puolen katua!”

Juoksu on sosiaalinen harrastus. Tässä on alkamassa pieni kyläpinkaisu länsirannikolla (ennen pandemiaa).

Pyöräilijät ja juoksijat tervehtivät toisiaan Texasissakin. Maastopyöräilijät ovat tässä aivan omaa luokkaansa. Useinhan maastopyörä saavuttaa toisen pyörän takaa tullessaan, ja silloin täytyy puhua, jotta saa tietä. Jotkut ripustavat pyöräänsä kilisevän kulkusen tai lehmänkellon tapaisen kolkuttimen, jotta kuuluisivat jo kaukaa ja toinen antaisi tietä pyytämättä. Silloinkin he kiittävät väistänyttä ohi mennessään ja ilmoittavat, onko takana vielä tulossa joku toinen: ”Thanks, just me!” tai ”Thank you, two more guys coming!” Kun itse pyörällä lähestyy kävelijöitä tai juoksijoita, tulee huudella ”On your left!” ja ohittaa sitten vasemmalta. Joillakin on tietysti kuulokkeet korvissa, ja he säikähtävät silti.

Juoksijoiden mainetta rasittaa se, että muutamat (nuoret) juoksijat painelevat menemään keskittyneesti, kovaa ja kuulokkeet korvissa, eivätkä edes vastaa, jos toinen heilauttaa kättään. Täällä päin maailmaa sellaisesta pahastutaan. Itsekin jo vuosia näillä mannuilla asuneena mutisen itsekseni, että siinäpä vasta jerk, eli varsinainen törppö.

Rannalla sai joskus aamuvarhain juosta melko rauhassa – yksin siellä ei ollut koskaan.

Jutustelu ihmisten kanssa kuuluu toki tapakulttuuriin muutenkin. Haikkireissulla kohdattujen kanssa puhellaan polusta, koirista tai säästä. Kassaneidin kanssa tietysti keskustellaan ja naapuriin tutustutaan. Parhaillaan omat ja naapurin lapset, jotka pandemian vuoksi eivät ole koskaan toisiaan livenä tavanneet, koettavat tutustua etänä. Naapurin lapset teippasivat ikkunaansa viestin: ”Hello neighbor!” ja meidän lapset väsäsivät siihen vastauslappusen. Naapurin vanhempien kanssa ollaan kyllä juteltu pari kertaa, mm. silloin kun ollaan noloina haettu heille karannutta hoitokoiraa.

Aina ne sosiaaliset kohtaamiset eivät Amerikassakaan ole miellyttäviä ja vaivattomia. Muutama kuukausi sitten pikkupoika seisoi kotinsa pihamaalla, selvästi odotellen äitiään ja jonnekin menossa. Juoksin ohi ja nostin kättä, jotta lapsi näkisi minun huomanneen hänet. Maskin takaa lapsi ei olisi välttämättä kuullut tervehdystä, ja lapset tervehtivät muita ihmisiä aina. Poika yllättäen vastasikin: ”Boing, boing, boing!” ja seurasi ääntä päänsä liikkeillä. Tulipunainen äiti ponkaisi toiselta puolelta pihaa ilmoittamaan, että pojan piti nyt kiireen vilkkaa toimittaa itsensä autoon. Kunhan naurultani toivuin, päättelin, että ne senpäiväiset urheilurintsikat alkavat olla tiensä päässä.

1 vastaus artikkeliin “Moikataanko?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s