perhe, Teksas/ulkosuomalainen, Triathlon

Urheileva nainen – hmm?

Triathlon-ryhmän kahdeksan viikon treenijakso alkaa maaliskuun alussa, siis muutaman viikon päästä. Itse tapahtumaan en ole vielä ilmoittautunut. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, jotka järjestetään peräkkäisinä viikonloppuina, joten samoilla treeneillä voin osallistua kumpaan vain.

Ensimmäinen tapahtumista pyrkii madaltamaan triahtlon-kynnystä sillä, että ekaa tai tokaa triathloniaan tekeville on oma sarjansa, ja koko tapahtuman nimi on Rookie Triathlon. Rookien jännittävin piirre on se, että uintiosuus uidaan avovedessä. Toinen vaihtoehdoistani taas on tarkoitettu pelkästään naisille ja maaliin päässeille on tarjolla drinkkejä, koruja ja hierontaa.

Alkuun USAssa hämmästelin sitä, että täällä tosiaan järjestetään runsaasti urheilutapahtumia, joiden osanotto on rajattu sukupuolen mukaan. On naisten puolimaratoneja ja maratoneja, naisten haikkeja, naisten triathloneja. Suomesta en tällaista muista – Naisten Kymppiä lukuunottamatta. Miksi näille siis täällä on tilausta?

USA on toki niin iso paikka, ettei täällä ole yhtä yhtenäistä kulttuuria, edes tietystä näkökulmasta käsin. Täällä on totta kai aivan hurjan paljon urheilevia naisia, sekä ammattilaisia että harrastelijoita. On varmasti miljoonia, jotka eivät koskaan koe, että heidän sukupuolensa mitenkään liittyisi asiaan. Mutta sitten myös heitä, joille sekajuoksu olisi lähes yhtä suuri kauhistus kuin sekasauna.

Jossakin pinnan alla liikkuu sellainenkin kulttuurivirtaus, jossa naisen rooli on jokseenkin perinteinen ja näissä perinteissä kestävyysurheilu sijaitsee miesten tontilla. Miehet katsovat jalkapalloa, miehet harrastavat triathlonia. Jos on lähtöisin sellaisesta ympäristöstä, ehkä maalialueen mimosat ja kynsihoidot auttavat hahmottamaan, että triathlon tai maraton voisi olla myös naiselle sopiva ja naisellista naista edes etäisesti kiinnostava aktiviteetti. Ja että kauneus ja vahvuus voivat kulkea käsi kädessä.

Suomalaisena ja entisenä poikatyttönä minun on tätä tietysti vähän vaikea ymmärtää. Eilen viimeksi puhisin aika turhautuneena, kun törmäsin varsin stereotyyppisesti sukupuolittavaan artikkeliin. Olin kuluttanut paljon aikaa etsimällä tietoa naisten triathlon-pyöräilykengistä. Löysin helpommin artikkeleita miesten kengistä, ja kun sitten lopulta tuli vastaan lupaavan tuntuinen arvostelu, se olikin kirjoitettu tähän sävyyn: “Jos haluat näyttää oikein sporttiselta ja hyvältä, tämän pyöräilykengän pinkki sävy on juuri se, mitä etsit!” Mutta minä nyt kuitenkin halusin tietää, oliko kenkä yhteensopiva SPD-SL-polkimien kanssa vai ei, ja mikä sen kengänpohjan materiaali oli.

Harkkojen ainoa pinkki uimalakki

Maahanmuuttajana urheilu on minulle tapa kuulua porukkaan ja vallata tästä maasta ja kulttuurista oma tilani. Yhteinen kiinnostuksenkohde auttaa löytämään samanhenkisiä ihmisiä ja saattaa auttaa muita ymmärtämään, että olen ihan ok, vaikka ehkä jonkun silmiin olen erilainen. Ja kun poluilla juostessani huudahdan vastaantulijalle hei, kukaan ei jää kysymään, mistä olen tullut, kuinka kauan sitten ja miten viihdyn: keskustelu, jonka muutoin käyn tuntemattomien ihmisten kanssa vähintään kerran viikossa.

Mutta joskus urheilussakin, tai ehkä nimenomaan siellä, se että olen maahanmuuttaja ja nainen työntää minut kaksinkertaiseen marginaaliin. Olisi varmaan eri juttu, jos lajini olisi jooga tai zumba eikä kestävyysurheilu. Mutta vaikkapa uimaharkoissani olen valmentajan lisäksi ryhmän ainoa nainen, en oikein edes ymmärrä miksi.

Meni monta viikkoa, ennen kuin uintiryhmän miehet alkoivat tunnistaa, että olen samaa porukkaa ja ainakin kuukausi, ennen kuin minulle alettiin jutella. Yksi ryhmän jäsenistä puhuu minulle edelleen kuin vähän hitaalle ihmiselle. (Ehkä se ei johdu sukupuolesta. Ehkä hänellä ei ole paljoa kokemusta henkilöistä, jotka puhuvat englantia aksentilla.)

Girls Inc. rohkaisee tyttöjä olemaan ”strong, smart and bold”.

Disneyn elokuvat, kirkkaat pop-tähdet, populaarikulttuurin vahvat naiset, upeat urheilijattaret ja monet hienot järjestöt tekevät täällä päin maailmaa paljon työtä sen eteen, että aivan kaikki tytöt uskoisivat omiin kykyihinsä ja siihen, ettei sukupuoli rajoita heidän valintojaan. Esimerkiksi sellaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt kuin Girls on the Run ja Girls Who Code haluavat opettaa tyttöjä uskomaan, että heidän kiinnostuksenkohteensa ovat täysin sallittuja ja hyviä myös silloin, kun ne eivät ole valtavirtavalintoja.

Omia tyttäriäni ei nimenomaan kestävyysurheilu kiinnosta, mutta taputtelin sekä puolisoa että itseäni selkään, kun kuopus pyysi vastikään, että saisi liittyä koodauskerhoon. Osoittautui, että hän on joukon nuorin – ja ainoa tyttö. Olen oikeastaan ylpeäkin siitä, että tyttäreni kasvavat täällä maailmalla ollessaankin suomalaiseen ajattelutapaan, jossa sukupuoli ei edes ole mikään juttu.

Uskon, että kun vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille, teen hikisenä olohuoneessa vatsalihasliikkeitä ja katoan aamuvarhaisella altaalle tai pyöräilemään, valintani tekevät tytärteni todellisuudessaan täysin tavalliseksi sen, että tytöt ja naiset voivat tehdä juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Vieläpä täysin riippumatta siitä, kuinka pinkkejä he haluavat varusteidensa olevan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s