Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys, Treenit

Mielenhuollolla kohti terveempiä lenkkejä

Hörpin aamukahvia ja luen hieman surullistakin tekstiä siitä, miten tiukka ruokavalio, liiallinen juoksutreeni ja taustalla ehkä kummittelevien ongelmien ratkaisemattomuus voivat kuljetella aikuisen ihmisen anoreksiaan ja lähes kuolemaan.

Suhde ravintoon, treenaamiseen, ongelmien ratkaisuun sekä elimistöömme on yksilöllistä. Jatkuva, pakonomainen treenaaminen tai ihannevartalon tavoittelu voivat johtaa siihen, että omakuva totaalisesti vääristyy.

Emme ehkä kykene hoitamaan elämässämme mahdollisesti olevia ongelmia kuntoon, vaan yritämme ratkaista kokonaisuutta viemällä treenaamisen ja ravinnon säätelyn överitasolle. Yltiöpäisen liikkumisen ja tiukkapipoisen syömisen taustalla voi olla paljon pahoinvointia.

Mutta mikä olisi tärkeintä? Se, että se oma suhde ravintoon ja omaan itseen sekä juoksemiseen pysyisi mahdollisimman terveenä. Huolestua voi, jos joutuu kieltäytymään, kun lapsi ojentaa karkkipussia. Tai jos jättää painonnousun pelossa perusruokailun väliin. Tai jos sen suklaapalan nielaistua on pakko sitoa lenkkarit jalkaan ja lähteä baanalle. Tai jos on treenattava silloinkin, kun ilo on jo kauan ollut tiessään.

Ja tiedänhän minäkin. Naisena sitä on herkkähipiäinen muutamallekin ylimääräiselle, varsinkin näin pimenevinä syysiltoina, vyötärölle asettuvalle kilolle. Jurppivathan ne mieltä. Sitä helposti alkaa säännöstelemään ja keventämään aterioita, välttelemään työpaikan kokoustarjontaa sekä lisäämään lenkkimäärää. Lopulta sitä vain huijaa itseään, pyörien ikuisessa dieettisuossa. Elimistö on menosta sekaisin eikä juoksukaan kulje.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ehkä hyvälle ystävälle ja jopa sille sosiaalisessa juoksuryhmässä seuraamalleen henkilölle voisi lähettää viestin, jos hälytyskellot alkavat soida. Joskus pieni, yksinkertainen kysymys riittää herättämään: onko sulla kaikki hyvin?

Neuvoja on ehkä turha jakaa, koska se, mikä toimii minulla, ei ehkä toimi toisella. Aina voi kuitenkin kysyä, miten siellä vastaanottajan päässä voidaan. Olemme kokonaisuus.

Empatian ja kuuntelevan korvan tarjoaminen toiselle ei ole koskaan pahasta. Ja ystävän treenaamista voi keventää. Kaikkien kun ei tarvitse tavoitella kahden tunnin maraton-aikaa tai olla osallisena Ironman-kisassa.

elämä hidastuu joogassa

Kun elämä on balanssissa – eli kun mieli on kevyt, ruoka- ja juomavalio säännöllinen, unta kertyy ja ihmissuhteet toimivat – kulkevat lenkitkin. Eikä kilojakaan tarvitse silloin miettiä!

Sen sijaan, että alamme laskemaan kaloreita, mittaamaan pakonomaisesti juoksukilometrejä ja arvioimaan kriittisesti peilikuvaamme, voisimme välillä istahtaa alas ja keskittyä mieleemme – (juoksu)hyvinvointi, kun lähtee lopulta sieltä.