Uncategorized

Perunoita sohvalla

Facebookin sporttipalstojen innoittamina ajattelimme siskojen kanssa osallistua marrasputkulaan; hikiliikuntaa kuun jokaisena päivänä.

Juttelin asiasta työkavereille lounaspöydässä. Ilmeet olivat epäuskoisia – ai joka päivä?!

Suunnistusta harrastava työkaveri peukutti ajatukselle ja hehkutti edessä olevasta pitkästä kisastaan; arveli, että metsässä vierähtää nelisen tuntia. Räntäsateessa. Sen jälkeen on kuulemma pääkin sekaisin kuin seinäkellolla; ei muista enää reitistä mitään, hyvä kun nimensä tunnistaa.

Intouduimme keskustelemaan suorituksen aikaisesta uupumuksesta. Totesin, että joskus maratonin loppupuolella ei vaatimatonkaan yhteenlasku enää suju.

Kuin yhteen ääneen totesimme, kaikesta tästä huolimatta on ilmoittautuminen sisällä seuraavaan koitokseen alta aikayksikön, heti kun taas järki jotenkin kulkee.

Ai järki, kysyivät muut lounaspöydässä istuneet. Yksi jos toinen ihmetteli, mitä tuollaisesta itsensä rääkkäämisestä saa irti. Mieluummin sitä ihminen siemaisee lasillisen hyvää punaviiniä ja katselee telkkarista, kun toiset rehkivät. Siitäkin kuulemma saa endorfiinejä, näin väittivät.

Ultrajuoksun jälkeistä nautintoa – kun pelkkä kumartuminen tuntuu ylivoimaiselta…

Jutustelun edetessä alkoi kuulua toisenkin suuntaisia huokailuja; olisipa oikeasti kiva, jos jaksaisi edes lyhyen matkan juosta. Tai kävellä. Tai mitä vaan. Mutta ei sitä enää tämän ikäisenä. Sitäpaitsi tuntuu inhottavalta, kun alkaa sattua keuhkoihin ja hengästyy ja hiostaa. Eikä kai näillä kiloillakaan…

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että itseään ei pidä aina verrata muihin. Ei ainakaan tällaisen tavishölkyttelijän, jolle neljän tunnin alitus maratonilla on realiteettien rajamailla. Nautin liikkumisen ilosta – siitä, että jalat ovat vahvat ja jaksavat todistetusti kantaa ainakin ultrajuoksun verran. Eivät ehkä kovin nopeasti, mutta maaliin saakka kuitenkin.

Näitäkään tavoitteita ei sentään saavuta sohvatyynyillä makoillen. Välillä kuulee ihmetarinoita siitä, miten joku aiemmin treenaamaton vetäisee ironmanin tai jonkun superkisan tuosta vaan, huipputuloksin. Se on kuitenkin oikeasti harvinaista, ja näilläkin ihmeihmisillä on tosiasiassa jonkinmoista liikuntataustaa. Juoksukuntoon tulee vain juoksemalla. Ja juoksua se on hidaskin.

Yksi lounaspöytäläinen kertoi joskus kokeilleensa juoksemista; tuli kuulemma paha olo. Tuleehan se, jos lähtee heti kotiovelta painamaan kuin tuli hännän alla. Ensimmäisen lyhtypylvään kohdalla henki salpautuu ja oksettaa. Yksi hyväksi havaittu konsti on kävelyn ja hölkyttelyn yhdistäminen: syke ennättää vähän tasaantua välillä, ja henki kulkee. Ja kappas vaan, aika pian sitä sitten jo huomaakin jaksavansa juoksuaskelin koko matkan. Pitää kuitenkin ensin lähteä ylipäätäänkin liikkeelle.

Jos juoksu kuitenkaan ei ole oma laji, miksi vängätä väkisin. Liikkua voi monella tapaa. Yksi tykkää hyötyliikunnasta ja toinen kiiruhtaa uimahalliin kukonlaulun aikaan. Jokainen omalla tasollaan ja tavallaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s