Uncategorized

Juoksija pari- ja perhesuhteessa

Lueskellessani triathlon-artikkeleita satuin vastikään näkemään kuvan, jossa katsoja piteli Ironman-kilpareitin varrella kannustuskylttiä. Siinä luki: ”If you’re still married, you didn’t train hard enough!”

Ironman. Siis 2.4 mailia uintia, 112 mailia pyöräilyä ja 26.2 mailia maratonia. Lienee ymmärrettävää, että tähän treenaaminen saattaa rasittaa parisuhdetta.

Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin omalla YMCAlla ilmoitukseen, jossa kerrottiin, että keväällä alkaa aloitteleville triathlonisteille tarkoitettu harjoitusryhmä. Koska matkatavoite olisi tässä vaiheessa paljon, paljon Ironmaneja lyhyempi, yhteistreeniä oli tarjolla mielestäni varsin maltillinen määrä: kahdesti arki-iltoina ja kerran aikaisin viikonloppuaamuna. Ihan hihkututti, kun ajattelin, että porukasta saattaisi saada uusia kavereita ja valmentaja tietysti antaisi vähän vinkkejä yhteen jos toiseenkin seikkaan. Tarvitsi suorastaan vähän juoksutossuja pidätellä, kun esittelin mahdollisuuden puolisolle.

Hän ei sanottavasti innostunut.

Alttarilla sitä sanotaan, että tähän hommaan sitoudutaan hyvinä ja pahoina päivinä – englanniksi muotoilevat, että ”in sickness and in health”. Harva ajattelee, että se ”in health” voisi osoittautua kovin haastavaksi. Mutta jos aamenen aikaan parhaiten sohvalla viihtynyt puoliso vuosien kuluessa muuttuu ja alkaa kovasti kulutella tossuja metsäpoluilla, saattaa siitä seurata kotona keskustelu jos toinenkin.

Lueskelin näiden kahden sattuman jälkeen useita nettiartikkeleita ja blogikirjoituksia siitä, millaisena rasitteena liikuntaharrastus ja erityisesti kestävyysharjoittelu saattaa puolisolle ja perheelle näyttäytyä. Karkeasti ottaen ongelmat saattoi jakaa kahteen ehkä useimmissa liitoissa muutoinkin tuttuun laatikkoon: aikaan ja rahaan.

Treeni vie aikaa, ei siitä pääse mihinkään. Konkarit neuvoivat verkossa, että kannattaa ensinnäkin olla ihan avoin ja rehellinen siitä, kuinka paljon hommaan tarvitaan aikaa, eikä livahdella puolisalaa ovensuusta. Ja toisekseen koettaa aikatauluttaa niitä juttuja niin, että veisi perheeltä mahdollisimman vähän. Esimerkiksi: nouse juoksemaan aamuneljältä, olet takaisin viimeistään kahdeksalta. Aloita voimatreenit iltakymmeneltä, kun kaikki muut jo nukkuvat.

Kommenttikentissä juoksulesket, triathlonpuolisot ja ultraemännät murisivat, että piruako se auttaa. Ukko/akka on vain väsynyt sekä vähästä unesta että treenimäärästä, eikä ole koskaan kuin puoliksi järjissään, vaikka ruumiillisesti paikalla heiluisikin.

Jossain sitten todettiin, että itselleen voi asettaa toki rajojakin. Jollekulle se tarkoitti, että joka perjantai hän olisi päivällispöydässä perheen kanssa, vaikka kuinka lenkkijalkoja polttelisi. Toinen piti lepopäivän viikonloppuisin ja teki silloin juuri sen, mitä parempi puoliso ikinä keksi tahtoa. Kolmas arveli, että on tehnyt suuria uhrauksia, kun ei lähde alppireissulle, vaan tyytyy oman kylän puolimaratoniin – toistaiseksi.

Rahasta keskustelivat erityisesti triathlonperheet. Kolmeen lajiin tarvitaan kolmen lajin välineet ja jo pelkästään se pyörä voi toki olla hintavampi hankinta kuin kakkosauto. Mutta kyllä juoksijatkin näköjään käyvät taloudellisia debatteja: tarvitaanko taas uusia kenkiä, uutta tapahtumaa, lisää valmentajatunteja, fysioterapiaa, hierontaa ja kuntosalijäsenyyttä. Samoin kuin aika, myös omaan harrastukseen käytetyt varat ovat yleensä perheen yhteisestä potista pois.

Mutta kyllähän tämä myös antaa perheelle! huudahtavat harrastajat itse. Olen terveempi, elän pidempään, olen parempi ihminen, paremmalla tuulella, voin hyvin. Ja tämä tekee minut onnelliseksi! Yritän osallistaa koko perhettä, naskalit pyöräilevät vierellä pitkillä lenkeillä ja oppivat terveitä elämäntapoja. Otan joka kerta teidät mukaan kisareissulle ja tulen mukaan museoihin, vaikkakin kipeillä jaloilla. Olen ihmisenä vahvempi ja sitkeämpi ja töissäkin menee nyt paremmin. Tämä on osa minun identiteettiäni! Iso osa.

Sitä paitsi, jos et hyväksy minua sellaisena kuin olen ja anna minun tehdä mitä haluan, olet huono puoliso etkä osaa tukea minua oikein etkä anna minulle mitä pyydän ja koska minulla on vain yksi elämä, täytyy varmaan lopulta todeta, että olet väärä ihminen minulle. Voisin kuule harrastaa paljon pahempiakin asioita, kuten vaikka uhkapelejä tai ryypätä, niin että mietipä sitä! Eikä kuule tekisi yhtään pahaa, jos itsekin joskus nostaisit peppuasi ja liikkuisit sinäkin vähäsen. Näyttäisitkin paremmalta. Ööh… ei kun… sori…

Kiivaatkin tunteet kuohahtelevat etenkin verkkomaailman anonyymeissä keskustelukentissä, puolin ja toisin. ”Olisi kiva, jos voisit olla ylpeä minusta ja siitä mitä teen”, sanovat juoksijat. ”Olisi kiva, jos olisit edes joskus kotona ja välittäisit muustakin kuin urheilustasi”, vastaavat puolisot. Joku ultraleski ilmoitti kiroavansa sitä päivää, jona kannusti miestään juoksemaan tämän ensimmäisen mailin. ”Itsekeskeisiä sekopääaddikteja koko sakki”, hän sätti vihaisena.

Ja siinä se tämän perunan kuuma ydin taitaa ollakin: milloin viisari heilahtaa?

Lasi viiniä on ok, pullo pari illassa ihan vain puhtaasti rentoutumistarkoituksessa ei enää niinkään. Korttipeli kavereiden kanssa voi tarkoittaa hauskaa pokeri-iltaa, ensi kuun vuokrarahojen häviäminen kasinolla ei sen sijaan ole enää hilpeää. Juoksulenkki kolmesti viikossa pitää ihmisen virkeänä, mutta milloin hyvästä, terveellisestä ja onnellistavasta liikuntaharrastuksesta tulee kuluttava pakkomielle ja ahdistava addiktio?

Onko jokin kilometriraja? Treenimäärä? Rahasumma? Kilkattavatko hälytyskellot, kun juoksee läpi kivun ja rasitusvamman, ei malta pysähtyä lepopäivinäkään, koettaa juosta ongelmiaan karkuun, puolison mielipide ei enää kiinnosta tai kun asenne on se, että omat treenit tulevat aina ekana, no matter what?

Eri elämäntilanteissa raja varmaan liikkuu. Sinkkuna saa ehkä painella pitkin metsiä ja kortteleita sydämensä halusta; nopeimmin seinät varmaan tulevat vastaan silloin, kun perheessä on pieniä lapsia – ja kun puolisot eivät jaa samanlaista intoa aktiiviseen elämäntapaan.

Ilmoittautuminen YMCAn triathlon-ryhmään ei ole vielä auki, joten meillä keskustelut aiheesta jatkuvat. Laitetaanko parisataa dollaria ja kolme iltaa viikossa useiden kuukausien ajan siihen, että saan toteuttaa omaa unelmaa? Ehkä laitetaan. Mutta pari päivää mietittyäni hyväksyin sen, ettei se ole itsestään selvää.

Muistan myös sen, että triathlon-mitali ei ota minua syliin sohvalla, kun katson illalla telkkaria, eikä anna pusua aamulla kun herään. Se ei halaa lähtiessään kouluun eikä ilmoita ylpeänä, että siltä irtosi hammas. Se ei kerro ujosti ensi-ihastumisistaan eikä kaipaa äksynä apua matikan läksyissä.

Totta, olen sellainen äiti ja vaimo, joka haluaa ihan tosi intohimoisesti uida, pyöräillä ja juosta. Mutta sen lisäksi olen ja elämässäni on – niin paljon muutakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s