Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Fixer Upper + se niitten Marathon

“Mitä teet parin viikon päästä viikonloppuna?” kysyi työkaverini touhukkaasti eräänä aamuna. Olemme kumpikin Austinissa yksin ilman perheitämme ja olimme jo yhtenä viikonloppuna käyneet yhdessä juoksemassa ja patikoimassa. Pahaa-aavistamattomana ilmoitin, että ei mitään kalenterissa sille viikonlopulle. ”Hyvä, juokset mun kanssa puolimaratonin!” kuului vastaus.

San Diegon puolikkaan jälkeen olen treenannut nopeutta, en matkaa, eikä nyt ollut tarkoitus juosta pitkää kisaa pitkään aikaan. Pisin treenijuoksu on tainnut olla noin viisi mailia eli palttiarallaa 8 km. Kaksi viikkoa? Siinä ei varsinaisesti ihmeitä enää ehtisi tehdä… Mutta tapahtumassa oli tarjolla kokonainen, puolikas ja 5K ja näistä vaihtoehdoista totesimme, että puolikas on toki järkevin. (Järjen hiventäkään…)

Silo District Half/Marathon järjestettiin tänä vuonna toisen kerran Teksasissa, pienessä Wacon kaupungissa. Kaikesta toki kuultaa läpi vakava kaupallisuus. Tapahtuma tuo kaupunkiin turisteja, ja turistit tuhlaavat rahaa. Myös osallistumismaksut olivat tyyriinpuoleisia. Järjestävänä tahona ei suinkaan ole paikallinen juoksuseura, vaan HGTV:llä pyörineen Fixer Upper -sarjan Chad ja Joanna. Meniköhän nyt nimet oikein? Ehkä Joann. Jo-Jo? Ekan kerran kysyttäessä ilmoitin, että Chip ja Sara.

Siinä missä minä en ollut konseptista koskaan kuullutkaan, työkaveri on kyseisen sarjan, henkilöiden, tästä tuulta purjeisiinsa saaneen sisustussuuntauksen ja heidän perustamiensa sisustusliikkeen ja leipomo-kahvila-ravintolan raivoisa fani. Kun lähdössä mietin, että olikohan noi nyt ne, niin työkaveri oli jo kadonnut rinnalta napsimaan kuvia ja selfieitä niiden kanssa. Niin ja miten maraton tuli mukaan kuvioihin: Chad tahtoi juosta maratonin, joten yritteliäänä kaverina järjesti itselleen oman maratonin. Tänä vuonna hän juoksi yhdessä vauvaikäisen lapsensa kanssa vain puolikkaan. (Lapsi toki rattaissa. Tavallisten kuolevaisten ei ollut sallittua juosta rattaiden kanssa, mutta kisan omistajat nyt vain ovat tasa-arvoisempia kuin sen osallistujat.)

Etukäteen minua nyppi aivan suunnattomasti se, että juoksijat yritettiin pakottaa paikan päälle viimeistään edellispäivänä. Juoksunumeron ja äärimmäisen vaatimattoman muun tilpehöörin sai nimittäin ohjeiden mukaan noutaa vain henkilökohtaisesti paikan päältä edelliseen iltaan mennessä. Kisa sai tästä runsaasti negatiivista palautetta mm. Facebook-sivullaan, ja järjesti ensin ”poikkeuksen”, jonka mukaan kaiken saikin hoidettua vielä kisa-aamuna Race Solutions -teltassa. ”Mutta muista, että teemme tämän poikkeuksen sinun kohdallasi vain tämän yhden ainoan kerran.” Loppujen lopuksi työkaveri sai aivan ongelmitta haettua meidän molempien paketit, kun oli muutenkin kaupungissa tätä kaikkea Magnoliaa ihailemassa.

Itse kisa oli järjestetty hyvin ja vuoden takaisista ekan kisan kokemuksista oli selvästi otettu opiksi. Välillä juomapisteiden vapaaehtoisilla piti ihan tosissaan kiirettä lasien täyttämisen kanssa, mutta joka pisteeltä sain vettä tai Gatorade-urheilujuomaa. Geelejä ei näkynyt missään, eikä suolatabletteja. Joku jäi matkan varrelle istumaan kramppaavan jalan kanssa, niin että ehkä se suola olisi ollut ihan ystävällinen juttu. Ongelma ei kuitenkaan paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin, kun luontoäiti oli kohteliaasti järjestänyt täysin pilvisen ja paikallisissa oloissa viileäksi arvioitavan aamun (noin +20 astetta celsiuksissa).

Työkaveri pyyhälsi kuvat otettuaan nopeasti ohitse ja katosi. Olimme sopineet, että kumpikin juoksee oman kisansa ja maalissa tavataan. Annoin hänen mennä ja aloittelin hitaasti, kun tiedän, että oma koneeni käynnistyy pikkuhiljaa ja mielellään kiihtyy loppua kohden. Ihailin onnellisena kaunista yliopistoaluetta ja Wacon kaupungin rakennuksia. Kaupungissa on amerikkalaisittain poikkeuksellisen kaunista arkkitehtuuria – tai siis ainakin minun Kaliforniaan tottuneet silmäni näkevät paljon epäkäytännöllistä kauneutta, johon länsirannikolla ei ole tapana törsäillä.

Toisen ja kolmannen mailin välillä yhytin 2.30-jäniksen, joka oli lähtenyt matkaan ehkä meidän aallossamme, mutta selvästi minua edellä. Hengasin jäniksen porukassa kaikessa rauhassa noin 10.50 – 11 min. / maili tahdissa. Juomapisteellä jänis jäi kuitenkin jonnekin taakseni ja totesin, että en minä häntä odottelemaan rupea.

Edelläni juoksi muutamaan kertaan leidi, jonka oranssin paidan selässä luki SISU ja sen määritelmä. Kuuntelin, että englantia se jutteli kaverilleen, mutta saattoihan silti toki olla jotain siteitä Suomeen. En tohtinut kysyä.

Juoksin omaa tahtia eteenpäin ja kohta edessä keikkui toinen jänis, hänelläkin 2.30-kyltti. Päättelin, että tässä on edellisen koraalin jänö, ja jäin taas keikkumaan sakin jatkoksi. Jänis ilmoitti, että nyt kyllä mennään minuutin kovempaa kuin pitäisi, ja juoksikin välillä aika lähellä 10 minuutin maileja. Mutta taas sama juttu: juomapisteellä hän jäi taakse.

Kolmannen porukan tavoitin jossakin viidennen ja kuudennen mailin tietämillä. Tämä oli nyt kokomaratonia juoksevien 4.45-tahdistaja. Painelin heidän kanssaan siihen saakka, että puolimaratonin juoksijat 7,5 mailin kohdalla kääntyivät ja lähtivät takaisin kohti maalialuetta. Näin työkaverin toisella puolen tietä, näytti olevan pari minuuttia minua edellä. Kokomaratonin juoksijat jatkoivat eteenpäin, kisan vapaaehtoinen ilmoitteli heille hymyillen, että tästä se ilo vasta alkaa.

Pitkin matkaa mailimerkeissä oli lukenut kaikenlaisia kannustavia ajatelmia, joiden tarkoitus oli saada uskomaan, että kyllä tähän pystytään. Nyt ne mailimerkit kuitenkin aivan kokonaan loppuivat puolikkaan juoksijoilta, ilmeisesti ne seurasivat tästä eteenpäin vain kokomatkalaisten reittiä. Se harmitti. Onneksi oma kello oli suunnilleen oikeassa tahdissa ja piippaili mailien merkiksi. Otin jokaisen piippauksen kohdalla lisää energialadattuja karkkipapuja, joita olin varannut mukaan vyölaukkuun, kun en mistään ollut löytänyt juuri sitä geeliä, jota tiedän vatsani pitkällä retkellä sietävän. Tämä osoittautui yllättävän hyväksi taktiikaksi: kun aloitin säännöllisen tankkaamisen 6. mailin tietämillä, energiat pysyivät tämän jälkeen jatkuvasti korkealla ja vauhti alkoi nousta.

Mailin 10-11 juoksimme näin jälkikäteen kartasta katsoen ympyrää. Mentiin kahdesti eri siltoja pitkin sen kauniin joen yli, jota olimme tässä jo pitkän matkaa seurailleet. Ne sillat tietysti tarkoittivat sitä, että ensin silloille noustiin. Siis mäkiä. Ja kun toinen silta oli selvitelty, käännyttiin tiukasti – edessä oli vielä kerran mäki. Vieressä juokseva nainen kirosi hartaasti. Kerroin sille, että ihan samat mietteet, mutta kyllä me tämä selvitellään. Sitten painelin kohti mäkeä kahden muun juoksijan välistä, jotka olivat vaihtaneet kävelyksi. Huikkasin heille, että ”let’s run the hill!” ja kuulin, kuinka takanani voihkittiin. Juoksin sen mäen.

Viimeisellä juomapisteellä havainnollistettiin hyvin, kuinka kisa oli kaupunkilaisille ”all hands on deck” -tapahtuma. Sain Gatoradeni noin kaksivuotiaalta pikkukaverilta, jota kiittelin vuolaasti. Ja sitten päästin hanat auki. Kerroin itselleni, että olin juossut juoksumatolla monta harjoitusta, joissa viimeiset kymmenen minuuttia olivat reippaasti alle 10 minuutin maileja ja ihan yhtä tuskaa. Nyt on edessä kaksi mailia. Minä jaksan juosta kaksi mailia. Kymmenen minuuttia. Viisi. Vaikka sattuisi. Maalisuora oli ihan mahdottoman pitkä, kun maali näkyi kauas, mutta ei vain tullut yhtään lähemmäs. Kellon mukaan vauhti tässä kohden 9.22/maili (eli 5.50 per km). Jollekulle hidasta, toiselle nopeaa.

Jossain vaiheessa matkaa työkaveri oli ottanut huoltotauon ja sillä välin ilmeisesti pinkaisin ohitse, sillä hän odotteli minua maalilla noin vartin verran ennen kuin selvisi, että olinkin ollut perillä ennen häntä. Puhelimeen oli tullut jo kotiväeltä onnitteluja: he olivat maratonin kännykkäsovelluksesta seuranneet väliaikoja ja todenneet, että kun vauhti kerran nousee koko ajan, nyt menevät omat pohjat uusiksi. Olin perillä ajassa 2.15.32, paransin San Diegon tulosta lähes neljällä minuutilla.

Työkaverin kanssa hengailtiin hetki siiloilla, hän kävi vielä tekemässä faniostoksia ja sitten kävelimme takaisin autolle. Bussi kulki väliä kyllä, mutta jono oli niin pitkä, että totesimme, että vielä me vähän reilu maili kävellään. Suihkun ja thai-ruoka-annoksen jälkeen keho kertoo, että kello herätti tänä aamuna puoli neljältä. Olisi aika laittaa unta palloon. Levätä ja elpyä. Ja sitten katsella, josko jossain näkyisi koukkuun uutta matoa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s