Juoksusiskosten joulu

Täällä Suomessa jännitämme, tuleeko taas musta joulu. Kaliforniassa sitä ei tarvitse pohtia; enemmänkin ehkä mielessä pyörii, lähteäkö lenkille shortseissa vai capreissa.

Anutherunner:

Jotenkin on jäänyt vahvasti mieleen joulu parin vuoden takaa. Koko perhe nukkui, oli jouluaattoaamu. Lähdin aikaiselle juoksulenkille. Nautinto oli valtava: lunta ja pikkupakkasta. Hiljainen maalaismiljöö. Ei ketään missään, vain minä. Hölkyttelin itsekseni ja tein joulusuunnitelmia; karjalanpiirakat uuniin, joulupuuro ja sitten karjalanpaisti. Siitä se lähtee.

Kun kerroin taannoin tästä eräälle ihmiselle, hän ihmetteli, että enkö yhtään ajatellut olevani itsekäs. Olin hämmentynyt. Itsekäs?

Tuo keskustelukumppanini hämmästeli, miten voin pistää jouluaattoaamuna juoksemisen etusijalle. Hirveän itsekästä.

Olin kamalan pahoillani ja suruissani. Ehkä olen itsekäs. Itsekkäämpi kuin olen ymmärtänytkään. Minä hölmö kun olin ajatellut, että käväisen pikaisesti aamulla juoksemassa, kun muut nukkuvat. Luulin, että se ei ole keneltäkään pois, ja ennätän takaisin ennen kuin muut heräävät. Sitten yhdessä häärimme aattoaamun touhuiluja, ja hiljennymme jouluun.

Tämä loppuvuosi on ollut varsin työteliäs ja kiireinen. Työpäivät ovat olleet pitkiä, ja lenkille olen ennättänyt liian harvoin. Odotan joululomaa; muutama ihana vapaapäivä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Käyn lenkillä, luen hyviä kirjoja, ehkä mutustelen vähän suklaata. Aikuisiksi ennättäneet lapset tulevat käymään omien aikataulujensa puitteissa. Ihanaa leppoisaa yhdessäoloa, ilman kiirettä.

Toivon, että joulun jälkeen elämä vähän rauhoittuu. Että saan aikaa lenkkeillä. Se on minulle elintärkeää, jotta voin hyvin. Sitäpaitsi, siskoni katjatherunnerin innoittamana tulin ilmoittautuneeksi elämäni ensimmäiselle ultralle, joten lenkeille on pakko löytää aikaa. Ja löydänhän minä, sen verran itsekäs olen.

Katjatherunner:

Olen armoton jouluihminen. Herätän työpaikan kahvikeskusteluissa hilpeyttä viimeistään kesälomien mentyä, kun kerron hankkineeni ensimmäiset joululahjat. Rakastan lahjojen antamista.

En stressaa joulua. Teen joulun hyvin yksinkertaiseksi. Ajoitan lahjojen jaot marras-joulukuun vaihteeseen, katan joulupöytään kalaa, kinkkua, poroa ja karjalanpiirakoita. Kyytipojaksi valmistan hieman laatikoita ja perunaa. Koristelen pöydän teinien metsäpolulta hakemilla havunoksilla ja sytytän kynttilät.

Napostelen suklaata. Hipsuttelen ympäriinsä villasukkiin ja yli-isoon villatakkiin kääriytyneenä. Luen. Katson elokuvia. Kuuntelen takkapuiden rätinää ja katselen liekkejä. Nautin puusaunan lämmöstä öljylampun valossa.

Aamuisin, kun teinit vielä venyttelevät sängyissään, hiivin ulos ovesta ja pyrähdän juoksulenkin yksin tai koirani kanssa.

Askel on lumessa kevättä ja kesää hitaampaa. Jalka viipyy maassa hetken pidempään. Metsätiellä näkyy jäniksien, hiirien ja joskus susien jälkiä. Tai sitten hiihdän. Lykin perinteisellä tyylillä lenkin ennen pimeän tuloa (päivän pituus on vajaa kolme tuntia).

Toisinaan reippailen illalla. Silloin kuljen pää kenossa tähtitaivaan tuiketta ihaillen. Saatan kiivetä Rukan huipulle. Yritän löytää Otavan lisäksi Pohjantähden ja tarkkailla kaareutuvaa linnunrataa. Pakkasöinä kirmailen ulkona tiuhaan revontulien varalta.

Joulu on henkisesti rauhoittumista ja siitä alkaa aika, jonka jälkeen siirrytään vuoden vaihteen kautta johonkin uuteen. Ikuisena optimistina jaksan uskoa parempaan huomiseen, parempaan uuteen vuoteen. Nyt tämänkin Uuden Vuoden myötä saan mahdollisuuden parantaa juoksua, tavoitella uusia nopeuksia. Kulkea aivan uusia polkuja ja täyttää kalenteria tapahtumilla, jotka ovat aiemmin jääneet kokematta. Mutta sitä ennen lataan akkuja ja rauhoitun jouluun.

sirpatherunner:

Joulunaika tapaa olla ulkosuomalaiselle haikea. Silloin tahtoisi olla yhdessä niiden rakkaiden kanssa, joiden kanssa juhlaa on ennenkin laskeuduttu viettämään. Vuodenvaihteen juhliin liittyy myös paljon muistoja ja perinteitä, joita haluaisi kantaa mukanaan maailmallakin – mutta väistämättä kaikki vain on toisin.

Tänä vuonna vietämme viidennen joulumme Kaliforniassa. Enää en ymmärrä kaivata siihen kylmää ja valkeaa. Mutta sitä rauhaa, joka viikkokausien valmistautumisesta seuraa, ikävöin yhä. Suomessa maailma tuntuu jouluyönä tulleen valmiiksi.

Täällä kaukana juhla on keveämpi, kimaltavampi ja kiitää pian ohitse. Vaikka joulupäivänä lääkärikeskuksenkin käytävät ovat autiot, tapaninpäivä tapaa olla jo melkein kaikilla työpäivä ja siinäpä se joulu sitten olikin.

Jotkut suomalaiset täällä kaukana toki ahertavat perheilleen lanttulaatikot ja karjalanpiirakat, minä en kuulu heihin. Meillä katetaan pöytään jokaisen toivoma ruokalaji: aiempina vuosina listalla on ollut mm. lihapullia, pitsaa ja lohta. Perheen omat perinteet alleviivaavat vuoden tärkeissä hetkissä yhtäältä sitä, kuinka tiivis pieni heimo me olemme – ja toisaalta sitä, kuinka tämä heimo ei juuri nyt oikein kuulu sen paremmin sinne kuin tännekään.

Joulun ajankohtakin meillä vähän vaihtelee. Joskus juhlimme suomalaisittain aattona, toisinaan amerikkalaisittain joulupäivänä, mikä nyt milloinkin sen vuoden suunnitelmiin parhaiten sopii.

Viime jouluna taidettiin juhlia 25. päivä, sillä aattoaamuna olen näköjään käynyt juoksemassa mäkiä. Valmistauduin silloin samalle puolikkaalle kuin nytkin, San Diegoon. Se jäi juoksematta silloin ja saattaa jäädä nytkin, elleivät akillekset ota rauhoittuakseen.

Treenisuunnitelmassa näyttää kuitenkin olevan aatolle 4 mailin neg. split eli vk-harjoitus ja joulupäivälle puolen tunnin voimaharjoittelu. Molemmat tietysti tehdään, jos ne kerran ohjelmassa seisovat ja jalat sallivat. Meillä perhekin on yhtä mieltä siitä, että äiti on parempi ihminen, kun se liikkuu – olipa sitten arki tai pyhä.