Nuts KK – se pitää kokea, sitä ei voi selittää

Siinä se on. Maali! Nuori tyttö pujottaa kaulaan mitallin ja sanoo, että halataan vielä. Tyttö rutistaa minua niin, kuin pienet lapset rutistavat. Vilpittömästi ja tunteella. Mikään ei voisi sillä hetkellä tuntua paremmalta. Liikutuksen aalto sai kyyneleet kohoamaan silmiini. Olin selvinnyt.

Sisareni (Sirpatherunner ja Anutherunner) olivat seuranneet juoksuni etenemistä. Esitiedon maaliin saapumisesta lävähtäessä ruudulle viestit sinkoilivat. Se on ihan kohta maalissa.

Kisa-aamu alkoi lämpimänä, vaikka samalla kylmä pohjoistuuli puhalteli. Mietin matkaan lähtöä shortseissa, mutta päädyin 3/4 housuihin. Reppuun pakkasin juoksutakin.

Tunnelma 31 km lähtöpaikalla oli letkeä ja odottava. Ehdin seurailemaan edeltävien ryhmien lähtöjä. Aurinko porotti. Lopulta oma D-ryhmäni toinen aalto starttasi matkaan.

Pieni karhunkierros, mistä olen aiemminkin kirjoitellut, oli itselle tuttua osuutta. Tiesin, että ensimmäisillä sadoilla metreillä ei kannattanut höntyillä, kun lähtijät pakkautuivat hetkeksi odottamaan vuoroaan riippusillan ylittämiseen.

Tiesin, että alun porrasnousujen jälkeen matka taittuisi ensimmäiseen huoltoon mukavassa maastossa, kiemurrellen nousuja ja laskuja. Kysyin muutamalta juoksijalta, tietävätkö he, millaista 10-27 km:n väli mahtaisi olla. Ylämäkeä. Jatkuvaa nousua. Henkisesti raskasta. Juoma loppuisi helposti kesken. Päätin edetä niin, että voimat riittäisivät.

Täytin 10 km:n kohdalla juomapullot täyteen. Nestettä oli kulunut 1,5 litraa. Ahmin taivaallisia mandariineja ja söin merisuolaa. Tuntui hyvälle. Viestin siskoille, että kaikki ok.

Seuraava 17 kilometriä oli teknisesti haastavaa. Ilahduin aina, kun eteen ilmaantui pitkospuita. Niitä oli helppo kipitellä. Juurakkoa riitti. Välillä polku oli niin kapea, että puiden oksat raapivat ihoa. Lopulta vasemmalle ilmaantui itselle tuttu Konttainen. “tuonne me juostaan, ” huikkaisin miehelle, joka oli ilmaantunut kantaani juoksemaan.

Olin sanonut äidilleni, että jos selviän Konttaiselle, selviän maaliin. Täytin jälleen vesipullot. Ahmin taas taivaallisia mandariineja ja tungin suuhun suolaa. Kaappasin mukiin urheilujuomaa ja lähdin nousemaan kohti Valtavaara. Välillä laskeuduttiin köysien varassa irtokivistä kalliopintaa alas, ja taas kivuttiin ylös.

Tuolta me tultiin.

Vaikka viimeiset seitsemän kilometriä olivat nousujen ja laskujen kannalta raskaimmat, itseäni auttoi se, että maasto oli entuudestaan tuttu. “Tuon kaatuneen puunrungon päällä lapset istuivat lepäämässä jollain retkistämme, ja ai tässä ollaan jo lammen kohdalla ja uskomatonta, Rukan rinteet näkyy jo!!”

Sekin auttoi, ettei matkaa tarvinnut taivaltaa yksin. Koko ajan saattoi jutella edessä ja takana olevien kanssa. Välillä joku oli kaatunut, ja muut riensivät auttamaan. Jaettiin suolatabletteja. Oltiin samassa veneessä. Ja ainoa tapa selvitä maaliin oli vain jatkaa.

Maalissa söin ihanan suolaista keittoa. Seurasin palkintojen jakoa ja suunnistin mökin rauhaan. Se oli siinä. KK Nuts 2018. Elämäni ehdottomasti rankin juoksu. Tämän jälkeen sileät maratonit tuntuisivat lastenleikiltä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s