Treenit

Yhdessä vai itsekseen?

Kun koirani osoittautui kerrassaan kelvottomaksi juoksukumppaniksi, aloin kai hiukan suostutella miestä lähtemään lenkille mukaan. Mies ei ole koskaan osoittanut mitään kiinnostusta juoksua kohtaan, mutta mahdollisesti häntä vaimon puolesta hirvittivät asuinalueellamme parveilevat kojootit, joiden tiedetään aamuvarhain tai iltamyöhään hyökänneen yksinäisten lenkkeilijöiden kimppuun.

En kuuntele juostessani musiikkia, mutta pidän askelten yhteisestä rytmistä. Silti olen puolison lisäksi juossut vain yhden ystävän kanssa. Juokseminen on jotenkin intiimiä! Jos eteenpäin ponnistellessaan ei tulekaan jutelleeksi syvimpiä salaisuuksiaan, paljastaa lenkillä aivan varmasti ainakin juoksukuntonsa.

Kesken siskojen puolimaratonin mereltä vyöryi kaiken peittänyt kalsea sumu.

Kun isosiskot vierailivat Kaliforniassa keväällä 2017, odotin kuitenkin kovasti yhteisiä juoksuja rannalla, omien lempireittien näyttämistä ja Long Beachilla järjestettyä juoksutapahtumaa, johon kaikki ilmoittauduimme – siskot puolikkaalle, minä kympille. Lopulta olin vain kannustajan roolissa: otin ankarasti flunssaisena valokuvia.

Monet sanovat, että eriparisen vauhdin tai matkan tavoitepituuden vuoksi on yksinkertaisinta juosta yksin. Meille puolison kanssa on ollut aina selvää, että tahdin määrää hitaampi. Joskus se olen minä, joskus hän. Sitä paitsi kun samalla jutustellaan päivän asioita, pysyy kummankin vauhti väkisin maltillisena.

Toisinaan kyllä kisaamme leikkisästi viimeiset puoli mailia. Pingon aivan täysin palkein ja silti mies katoaa vilauksessa kulman taakse. Sitä räjähtävää nopeutta en vielä ole reisistäni kaiken treenin jälkeenkään löytänyt. Kuulemma pitkillä juoksumatkoilla tämä ero naisten ja miesten välillä tasoittuu. Nyt pitää siis enää houkutella puoliso mukaan pitkälle matkalle…

Juoksupodcasteissa puhutaan juoksukavereista ja parhaista juoksuystävistä. Olisihan sellainen kuitenkin aika kiva. Jos olisi yhteinen palo juoksuun, ehkä jopa yhteinen tavoite. Yhteisiä treenejä aamuvarhain tai iltamyöhään. Pakko nousta aamuviideltä viltin alta, kun kaveri odottaa.

Mutta loppujen lopuksi juoksu on minulle kuitenkin yksilölaji. Niin tavallisella, muutaman mailin harjoituslenkillä kuin juoksukisan viimeisillä kilometreillä haastan lopulta aina vain itseäni, omaa jaksamistani, menen omaa tahtiani. Se onkin juoksemisessa aika upeaa: oman askelen vapaus. Ja kuinka aivan tavallisena arki-iltanakin voi tuosta vain voittaa – itsensä, ja sohvan houkutuksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s